Minkä tahansa massaviestimen tällä hetkellä avaakin ainakin yksi keskustelunaiheista on, Kauhajoen tapahtumiin liittyen, valvonta: Internetin valvonta, kameravalvonta jne. Keskustelut pyörivät samojen teemojen ympärillä. Monet ovat sitä mieltä, että valvontaa pitäisi saada, mutta ymmärretään myös, että kaiken Internetin sisällön valvontaan ei kerta kaikkiaan ole mahdollisuuksia. Internetin vaaroja nuorille kauhistellaan ja poliisille etsitään keinoa puuttua hämäräperäisiin sisältöihin. Kauhajoen tapahtumat ovat herättäneet kansalaiset peräänkuuluttamaan erityisesti nuorten ja lasten suojelemista median vaaroilta.

Enemmän ja vähemmän asiantuntevaa materiaalia median kontrollin ja mediasuojelun tiimoilta löytyisi varmasti runsaasti, mutta päätän tarttua helposti tarjolla olevaan materiaaliin eli luennolla (25.9.) jaettuun Plan Suomi Säätiön (2007) julkaisemaan teokseen Me, media ja maailma - opas mediaosaamiseen, jossa ainakin kaksi artikkelia linkittyy jollain tapaa viime päivien keskusteluun.

Riitta Ahonen käsittelee artikkelissaa (mt.,23-28) suojelevaa mediakasvatusta. Hän toteaa, että mediasuojelun pitäisi kuulua lapsen oikeuksiin ja olla kaiken mediakasvatuksen perusta. Aivan artikkelin alussa hän sanoo, ettei mediasuojelun tule tarkoittaa "tiukkapipoista moralisointia tai median syyttämistä, vaan määrätietoista kasvatustyötä, jonka tavoitteena on kasvattaa lapsista medialukutaitoisia aikuisia". Näin määriteltynä mediasuojelu kuulostaa järkevältä käsitteeltä. Artikkelissaan Ahonen jää kuitenkin juuri tiukkapipoisen moralisoinnin ja median ja vanhempien syyttelyn tasolle. Ahonen on oikeassa sanoessaan, että lapset tarvitsevat entistä tehokkaampia suojelukeinoja ja -taitoja selvitäkseen mediamaailmassa. Hän ei kuitenkaan tuo esiin uusia keinoja suojelutoimien toteuttamiseksi vaan jää vaatimaan tarkempaa ikärajojen valvontaa ja syyttelemään mediaa "häpeämättömyyden näyttämönä".

Itse en usko kieltämisen toimivuuteen. Tietysti uskon, että vanhempien tulisi tietää, mitä lapset ja nuoret puuhaavat Internetissä ja että kaikkea ei tule sallia. Pelko kaiken kieltämisestä saa nuoret kuitenkin vain entistä paremmin piilottelemaan toimintaansa, eikä lasta muutenkaan voi suojella kaikelta. Tärkeämpää olisikin juuri Ahosen mainitsemisen suojelutaitojen opettamisella. Vastuuta ei pidä siirtää lapselle, mutta häntä tulisi kasvattaa tuntemaan rajansa, tietämään millainen toiminta on sopivaa ja millainen ei.

Miten tällaisia taitoja sitten opitaan. Mekap3 kurssin tiimoilta tutustuin muun muassa Curly ry:n nettisivuihin, joihin nuoret voivat tuottaa sisältöä. Sisältöä ei kuitenkaan tuoteta, miten sattuu. Sisätöja valvotaan ja ohjataan ja järjestö järjestää mediakursseja, joissa kiinnostuneet voivat oppia lisää. Sisällön ohjailu ei kuitenkaan tarkoita ainoastaan, että sopimaton siältö poistetaan vaan nuorille annetaan ohjeita sopivasta sisällöstä ja kiellota myös perustellaan. Nuorille kerrotaan, miksei vaikkapa vietteleviä kuvia tai yhteystietoja kannata julkaista netissä. Myös muilla järjestöillä on hyviä esimerkkejä suojelevasta mediakasvatuksesta. Esimerkiksi MLL nuorten netti ja siellä tapahtuva verkkotukkaritoiminta ovat hyviä esimerkkejä nuorten ehdoilla toimivista nettisivustoista. MLL on soluttautunut myös habbohotelliin tekemään verkkonuorisotyötä. Tavoitteena ei siis ole kieltää vaan mennä mukaan. 90-luvulla etsivä työ oli nuorisotyössä uusi innovaatio. Nuoria alettiin kohdata siellä, missä he viettivät aikaansa. Luennolla joku sanoi viisaasti netin olevan uusi katu. Jos nuoria seurattiin kadulle, miksei myös nettiin.

Antti Pelttari puhuukin artikkelissaan (mt., 49-53) median tekemisen tärkeydestä opetuksessa. Uuden teknologian myötä syntyneestä erityisestä yhteisöllisyydestä ollaan jo pitemmän aikaa oltu huolissaan ja nyt kouluampumisten yhteydessä huoli on jälleen noussut pintaan. Pelttari näkee iteknologian luoman yhteisöllisyyden myös hyvänä asiana. Ehtona on jälleen kerran, että sitä osataan käyttää. Pelttarin mukaan teknolgian avulla voidaan edistää myös fyysisesti olemassa olevien yhteisöjen, kuten koulujen yhteisöllisyyttä. Hän ehdottaa, että oppilaat voisivat tuottaa omia tv-ohjelmia jms. Hänen mukaansa elinvoimainen paikalliskulttuuri ja hyvät mediankäyttötaidot ediistäisivät myös kansainvälisyyttä. Omien viestien tehokasta esittämistä edistävät taidot voivat tietenkin edistää myös yhtesikuntaa vastustavien ryhmien mahdollisuuksia, mutta todennäköisesti ne kuitenkin parantaisivat jokaisen mahdollisuuksia tuoda ajatuksiaan esiin ja vaikuttamaan omaan elämäänsä, niin ettei äärimmäisiä keinoja tarvittaisi. Lisäksi hyvät medianlukutaidot auttaisivat arvioimaan muiden esittämien viestien sisältöä.

Hyvät mediataidot voivat olla yksi tapa saada omasta elämästä kiinni ja ehkäistä syrjäytymistä. Nuorten ja erityisesti lasten median käyttöä on toki kontrolloitava myös kielloin, mutta tärkeintä on ohjaaminen järkevään ja sallittuun mediankäyttöön.

Loppukevennys: Viivikin opettaa Wagneria.