Minulla oli vakaa aikomus kirjoittaa vielä joku älykäs viimeinen postaus tähän kurssiblogiin, mutta se jää nyt tekemättä ja kirjoitan vain lyhyen loppukaneetin. Hirveän paljon muutakin sellaista, mitä oli tarkoitus kirjoittaa jäi käsittelemättä. Monistamani kurssikirjallisuuden laidoissa on käyttämättömiä kommentteja ja luentomuistiinpanoissa on käskyjä: "Kirjoita tästä!"  En tiedä johtuuko se, etten osannut päättää, mistä vielä kirjottaisin, pään tyhjyydestä vai aivokapasiteetin ylikuormituksesta. Johdantokurssien ongelma on aina sama, liikaa asiaa ja liian vähän aikaa. Vaikka hieman suurempi määrä aikaa opitun reflektoimiseen luentojen välillä olisi auttanut kirjoittamista, blogi on ollut erittäin hyvä tapa suorittaa kurssia. Olen oppinut paljon ja lisäksi blogi ei voinut unohtua kurssin lopussa väännettäväksi kuten perinteisille oppimispäiväkirjoille niin usein käy. Tämä on ehkä ensimmäinen kurssi, jolla medioiden käytöstä on oikeasti ollut hyötyä.

Kurssi on myös, jäälleen kerran, osoittanut, että uusien sivuaineiden aloittaminen kannattaa. Se, että päässä velloo tällä hetkellä kaikenlaista mediakasvatukseen liittyvää, jota en kuitenkaan saa pyydystettyä paperille tai koneen näytölle, ei olekaan niin paha asia. Hauskintahan peruskurssin päättymisessä on se, ettei tämä oikeastaan ole loppu vaan alku.

Kurssin viimeisellä luennolla puhuimme mediakasvatuksen heimoista ja ainakin minun oli helppo sijoittaa itseni kriittiseen koulukuntaan. Tosin tämä ei ole yllättävää, sillä voimaantumisen, osallistamisen ja aktiivisen kansalaisuuden ajatukset ovat jo sosiaalipolitiikan ja nuorisotyön opinnoissa iskostuneet päähän melko tiukasti. Kurssi toi tullessaan tosin myös yllättäviä huomioita omasta suhtautumisesta. Olin kuvitellut olevani enemmän suojeluheimo-tyyppiä ja vähemmän teknologisesti suuntautunut, mutta kun vertailukohteena kanssaopiskelijoissa olivat kasvatustieteilijät eikä nörttiporukka, oma suuntautuminen näkyi toisenlaisessa valossa. Nyt on siis kuitenkin tarkoitus kirjoittaa kriittisestä koulukunnasta keskustelemisesta intoutuneena hieman median käytöstä nuorten osallistamisessa.

Reija Salovaaran (2008, 5) kirjoittaman MLL:n materiaalin ”Voima virtaa ─ menetelmämateriaali osallisuudesta tukioppilastoimintaan ja MLL:n nuorisotyöhön” mukaan yksilön osallisuus on mahdollisuutta vaikuttaa omaan lähiympäristöönsä sekä itseään koskevaan päätöksentekoon ja muihin itseään koskeviin asioihin. Osallistaminen taas on osallistumismahdollisuuksien tarjoamista. Osallistamisella pyritään siis tekemään aito osallisuus mahdolliseksi luomalla osallitumisen paikkoja ja poistamalla esteitä. Valtikka.fi –projektin suunnittelusihteeri Kirsi Karttunen (2008) on samoilla linjoilla osallistamisen ja osallistumisen merkityksestä. Hän kuitenkin korostaa, että valta on itse otettava. Aidossa osallisuudessa ei ole kyse vain annetuilla vaikuttamisen foorumeilla toimimisesta vaan aktiivisesta toiminnasta sielläkin, missä vaikutusmahdollisuuksia ei ole valmiiksi luotu. Tällaisen osallisuuden näkemyksen mukaan kovin moni aikuinenkaan ei tosin olisi ”oman elämänsä aktiivinen toimija”, kuten Karttunen jonkinlaista ihannekansalaista kuvaa. Sen sijaan nuoret ovatkin ehkä jo pidempään toimineet aktiivisesti juuri tällaisilla omiin tarpeisiin luoduilla areenoilla.

Nuoret, tai suurin osa nuorista, käyttävät siis jo erilaisia median välineitä ja ovat usein teknisesti jopa aikuisia taitavampia median käyttäjiä. Taitavuus saattaa kuitenkin rajoittua median välineelliselle tasolle, joten aikuisten panosta nuorten mediakasvatuksessa kyllä tarvitaan. Sirkku Kotilainen (2007, 151) sanoo artikkelissaan Mediakasvatusta nuorisotyössä osuvasti, että ”yksilön mediasuhteessa on aina kaksi puolta: mahdollisuus myönteiseen ja kielteiseen kehitykseen.” Hän toteaa myös, että yksilöstä voi kehittyä joko aktiivinen toimija tai passiivinen median kuluttaja. Mielestäni aikuisia tarvitaan juuri kannustamaan nuoria aktiiviseen ja järkevään median käyttöön. Nyky-yhteiskunnassa median hallinta on keskeinen osa aktiivista kansalaisuutta. Vaikka aikuisia tarvitaan, ketään ei voi kasvattaa toimijaksi luennoimalla. Tämän vuoksi mediakasvatuksen on oltava osallistavaa. Sen pitää tapahtua yhdessä nuorten kanssa, ei niin että nuoret ovat toiminnan kohteita. Sekään ei mielestäni riitä, että nuoret vain tekevät, vaan heidät pitää ottaa mukaan jo tekemisen suunnitteluun. He tietävät mikä on heidän elämässään merkityksellistä.

Mitä tällaisesta aktivoinnista sitten hyödytään? Eikö nuoria voisi vain koulia siihen yhteiskuntaan sopivaksi, mikä on jo olemassa? Nuorten poliittisesta osallistumisesta tai pikemminkin sen puutteesta on jo pitkään puhuttu paljon. Nuorten äänestysaktiivisuus on ollut kaikkea muuta kuin hyvä ja nuorten on ajateltu vieraantuneen politiikasta. Viime vuosina tutkijat ovat kuitenkin huomanneet ja nostaneet esiin, että nuoria kyllä kiinnostavat politiikan kysymykset, mutta perinteiset vaikuttamisen kanavat tuntuvat vierailta ja toimimattomilta. Tätä kautta suhtautuminen nuorten osallistamiseen onkin muuttunut ja toimintaa on siirretty nuorten omille areenoille, kuten Internetin keskustelupalveluihin ja Irc-galleriaan. Ehkä tästä astumisesta nuorten omaan maailmaan on seurausta myös Helsingien Sanomien verkkosivuilla vastikään (12.10.) uutisoitu nuorten äänestysinnokkuuden kasvu. Uudempien demokratian areenojen kautta saatetaan löytää myös perinteisemmät vaikutuskanavat: Irc-galleriaan on kunnallisvaalien alla tehty nuorille suunnattu vaalikone, ja sitä paitsi esimerkiksi verkossa kerätyt kokemukset vaikutusmahdollisuuksista luovat uutta intoa osallistumiseen myös netin ulkopuolella, irl.

Mediakasvatuksen haasteet osallistamisen kannalta liittyvät suureksi osaksi siihen, että tämäntyyppistä mediakasvatusta tapahtuu pääasiassa koulun ulkopuolisessa vapaa-ajan toiminnassa. Tällainen toiminta on toki kannatettavaa, mutta on oletettavaa, että siihen osallistuvat vain ne nuoret, joilla muutenkin on varsin hyvät niin media- kuin vaikuttamistaidotkin. Ulkopuolelle jäävät luultavasti ne nuoret joiden syrjäytymisvaara on suurin ja erot mahdollisuuksissa vaikuttaa omaan elämäänsä ja lähiympäristöönsä kasvavat entisestään. Sen takia olisi erityisen tärkeää, että mediakasvatus saataisiin toimivaksi osaksi myös koulujen arkea. Toisaalta pitää muistaa myös kokeilevia nuroisotyön muotoja. Esimerkiksi kirjastojen pelitilat ja -pajat ovat mielestäni hyviä kirjaston toiminnan laajennuksia, vaikka ovatkin saaneet kritiikkiä monelta taholta. 

eli mietteitä kuvallisen viestinnän yksinkertaisesta vaikeudesta

Luennolla 9.10. puhuttiin visuaalisesta lukutaidosta ja luentokertaa edeltäneessä välitehtävässä piti tarkkailla kuvallista viestintää ja sen merkitystä itselleen. Jossakin aiemmassa välitehtävässä taas piti pohtia omaa medialukutaitoa. Tämän kaiken seurauksena huomasin, että visuaalisen sanoman lukutaito tai ainakin tietoinen sellainen on oman medialukutaitoni heikko kohta. Asiaan tietenkin liittyy oma orientoituneisuuskin, mutta koska aina on mukavampi syyttää muita, päätin palata vielä omiin kouluaikoihini. Tätä harrastettiin välitehtävän muodossa jo kurssin alkupuolella, mutta en oikeastaan pohtinut lainkaan kuvallista viestintää, eikä ihme: sen sija ei kouluopetuksessa ainakaan minun aikanani ollut kovin suuri. Tässä postauksessa tarkastelenkin visuaalisen viestinnän opetusta ja kuvan merkitystä omana kouluaikani ja vertailen näkemyksiäni ja kokemuksiani Sirkka Lahtisen (2007) kurssikirjaamme kirjoittamaan artikkeliin ”Kuvaa ymmärtämään ─ visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta”

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kuvien kanssa on toki tehty paljonkin kaikenlaista kaksitoistavuotisen koulutaipaleeni aikana. Ala-asteella kuvia ja erityisesti piirtämistä käytettiin luontevasti kaikessa opetuksessa, myöhemmin kuvien käsittely siirtyi kuvaamataidon ja äidinkielen opetukseen. Lisäksi kuvia esiintyi tekstin tukena, joskin sille vähempiarvoisena, muissa oppiaineissa. Kuten edellisessä välitehtävässä totesin, itse olen hieman kuvasokea ja siksi tekstin tukena olleet kuvat eivät ole juurikaan saaneet huomiotani. Samansuuntaisesti kuvien roolia kouluopetuksessa kuvailee myös Laitinen. Hänen mukaansa kuvilla on koulussa keventäjän ja koristelijan rooli ja varsinkin lasten kasvaessa visuaalisuus jää opetuksessa yhä enemmän muiden viestintämuotojen varjoon.

Koulussa siis käytetään kyllä kuvia. Ne ovat läsnä koulussa siinä missä muussakin elämässä. Kuvaamataidossa kuvia pitää tuottaa ja äidinkielessä analysoida. Historiassa ne piristävät kirjaa ja kokeisiin saadaan vaihtelua kuviin liittyvillä kysymyksillä: Miten Picasson Guernica kuvaa aikansa tapahtumia? Kuvaamataitoon on mielestäni suhtauduttu opetuksessa vähän samaan tapaan kuin musiikkiin. Ne ovat aineita, joita on pitänyt tehdä ja joiden tuloksia on arvioitu, mutta joita ei ole koskaan opetettu. Samalla tavoin kuvaan on omana kouluaikanani suhtauduttu myös muissa oppiaineissa. Kuvaa on pitänyt analysoida, mutta toimintaan ei ole annettu välineitä.

Se, että kuvia on yritetty, vaihtelevin tuloksin, käyttää muissa oppiaineissa kuin kuvaamataidossa on mielestäni merkki siitä, että opetussuunnitelman tavoitteita integroida mediakasvatus kaikkeen opetukseen on kyllä pyritty toteuttamaan, mutta siihen ei ole ─ vielä ─ ollut riittäviä resursseja. Kuvia on eri oppiaineissa tulkittu ilman, että kuvan tekemiseen liittyviä tavoitteista ja lainalaisuuksista olisi ollut puhetta. Laitinenkin toteaa heti artikkelinsa alkuun, etteivät oppilaat voi omaksua kuvallisen median tai kuvataiteen keinoja ilman opetusta. Tämä unohtuu helposti varsinkin nykyään, sillä kuvallinen viestintä on vahvasti esillä lasten ja nuorten jokapäiväisessä elämässä ja he ovat teknisesti usein jopa ohjaajiaan taitavampia kuvan käsittelijöitä. Tekninen taitavuus ei kuitenkaan vielä tarkoita kuvallisen viestinnän sisällöllisten keinojen ymmärtämistä.

Laitinen korostaa myös tekemisen merkitystä visuaalisten mediataitojen oppimisessa ja onhan totta, että tekemällä oppii. Pelkkä kuvallisen viestin tekeminen jää kuitenkin, kuten Laitinenkin mainitsee merkityksettömäksi, jos jäädään puuhastelun tasolle eikä toiminnan sanallisteta ja mennä itse toiminnan taakse. Ehkä juuri tässä piilee visuaalisten taitojen opettamisen suurin ongelma: pitäisi tehdä, mutta ei vain tehdä. Kun mediataitojen opetus vielä pitäisi integroida opetettavan aineen omiin vaatimuksiin, ei ole ihme jos opettajalla menee sormi suuhun.

Ja huomatkaa: tässä ei ole vielä puhuttu edes niistä monia mietityttäneistä tekijänoikeuskiemuroista.

Kun kahdeksannen välitehtävän sisältö kerrottiin luennolla, ajattelin, ettei mediankäytöstä kuvat peittämällä tulisi yhtään mitään. Todellisuus oli kuitenkin toisenlainen. Tehtävä ei juurikaan muuttanut mediankäyttöäni. Ilmeisesti en ole kovin visuaalinen ihminen tai sitten vain mediankäytössäni kaipaan pois liiallisista virikkeistä. Jos minun on vaikea keskittyä suljen silmäni.

Mitä medioita, sitten käytin ja miten kuvallisuus tai kuvattomuus niissä ilmeni? Uutiset luen lähinnä netistä, sillä minulle ei tule sanomalehteä. Vaikka nettilehdissäkin toki on kuvia, ja joskus jaksan lukea lehden vaikkapa yliopistolla, kuvien peittäminen ei juurikaan muuttanut lukukokemustani, ehkä auttoi huomaaman sen faktan, että kiinnitän sangen harvoin kuviin huomiota. Tämän faktan huomasin jo joskus kouluaikoina. Monet sanoivat muistavansa oppikirjasta vain kuvat. Itselleni eivät kuvat jääneet mieleen, sillä en kiinnisttänyt niihin lukiessani huomiota. Muistan senkin kerran, kun Suomen historian kokeessa kysyttiin mihin tapahtumaan jokin maalaus liittyi ja miten sitä voisi tulkita. Olin varma, etten ollut koskaan nähnytkään mokomaa kuvaa, vaikka se oli ollut oppikirjassa ja minulla oli vaikuksia sijoittaa se edes sopivalle vuosikymmenelle.

Ehkäpä siihen, etten huomaa kuvia liittyy myös asia, jota monen on vaikea uskoa. Minä en huomaa lööppejä. Saattaa olla, etten tiedä, jostakin monta päivää lööpeissä hehkutetusta asiasta ja ihmiset sanovat, ettei tiedolta ole voinut välttyä, ettei lööpeiltä voi välttyä. Minä en yksinkertaisesti huomaa niitä.

Pidän kirjojen lukemisesta. Niissä ei pääsääntöisesti ole kuvia. Kuuntelen paljon radiota, jossa visuaalisuudella ei sattuneesta syystä ole sijaa. Televisiota katson harvoin ja viikon aikana huomasin, etten juurikaan televisiota katsoessani istu aloillani. Katselen joko jotain sellaista, mitä ei tarvitse seurata kovin tarkasti tai keskusteluohjelmia tms., jolloin voin käyttää televisiota radion tavoin. Musiikkia kuuntele cd-levyiltä tai koneen muistista. Jos käytän Youtubia katselen harvoin musiikkia. Tanssin liian usein silmät kiinni.

Kuvia on toki ripoteltu kaikkialle. Mainoksia on bussinpenkkien selkänojissa ja pysökeillä. Kuvia on yliopiston ilmoitustauluilla, omilla seinillä, ihmisten vaatteissa. Mutta minä taidan olla jollain tavalla kuvasokea. Sisustuksessakin tärkeämpää on mielestäni hyvät värit kuin yksittäiset kuvat. Pidän kyllä taiteestam, mutta minun täytyy pysähtyä katselemaan sitä. Muistan harvoin millainen mainos bussissa on ollut, mutta kuskin soittama hiljainenkin musiikki jää päähäni soimaan ja vieressä istuvan hajuvesi häiritsee.

Kuvallinen viestintä on nykyään monesti lähes tärkein viestinnän muoto. Näköaistillä on hirveän suuri merkitys nykymaailmassa. Kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä visuaalisia eikä kuvallinen viesti välity kaikille yhtä voimakkaasti. En tiedä mikä oman kuvasokeuteni taustalla on. Onko eroissa kysymys jostain synnynnäisestä vai enkö vain ole oppinut pysähtyä katsomaan? Kuvallisen viestin ymmärtämiseen ja tulkitsemiseen tarvitaan myös aivan omanlaisia mediataitoja. En oikeastaan osaa sanoa, miten hyvin osaan tulkita kuvien viestejä. Ennen erittelyä ja tulkintaa pitäisi nähdä.

Luennolla puhuttiin tänään (2.10.) lisää medialukutaidosta, joten pääsen kirjoittamaankin aiheesta vielä vähän lisää. Tätä aihetta voisi jo pelkkään nettiin liittyen käsitellä vaikka kuinka paljon ja edellistä välitehtävää olikin hankala rajata järkevän postauksen mittaiseksi. Jätin välitehtävästä pois ajatuksen, joka syntyi lukiessani Suvi Tuomisen ja Anu Mustosen artikkelia (2007) "Tunteella ja järjellä nettiin - Internetissä tarvitaan uudenlaisia mediataitoja". Kun artikkelissa puhuttiin  nettiin koukkuuntumisesta, raapustin tulosteen laitaan: "Rajojensa tunteminen voisi olla media taito".  Leena Rantala otti tämänpäivisellä luennolla esiin saman ajatuksen. Tiedostava median käyttäjä osaa myös pitää taukoa medioista. 

Jos taukoa voi pitää medioista, voiko taukoa pitää myös medialukutaidosta? Yksi medialukutaidon määritelmistä oli sen luonne jatkumona. Sitä ei voi koskaan oppia kokonaan eikä sen suhteen voi olla valmis. Ei kai kukaan haluakaan pysähtyä jollekin "tarpeeksi hyvälle" mediaosaamisen tasolla ja ennen kaikkea media ei pysähdy. Hyvä medialukutaito tuo kuitenkin elämään samoja hankaluuksia kuin se, että nykyään monenlaista tietoa on kaikkien käsillä. Maailma on monimutkaistunut. Esimerkiksi ekologisimpia tuotteita etsiessä huomaa, että tuotteita on tarjolla vaikka millä mitalla ja lisäksi tietoa on jos jonkinlaista. Joskus olisi helpompi vain olla ajattelematta. Tieto lisää tuskaa ja valinnanmahdollisuudet vaikeita päätöksiä. Elämästä voisi tulla helpompaa, jos medialoman sijaan joskus voisi pitää lomaa mediataidoista. Lukisi Helsingin Sanomat ja katsoisi puoli yhdeksän uutiset Yle1-kanavalta ilman analyysia. Uskoisi painettua sanaa. Jos vain laittaisi aivot narikkaan eikä pohtisi jokaisen tutkimustuloksen kohdalla, miten ilmoitetut tilastoluvut on kerätty tai kenen näkökulmasta ulkopoliittiset uutiset on kirjoitettu. Medialoman pitäminen on vaikeaa, sillä medioita on vaikea vältellä ellei lähde erämaahan. Mutta jos mediataitojen kääntäminen pois päältä olisi mediataito, voisi aivot jättää viikoksi narikkaan ja rentoutua.

Toisaalta, jos vaikkapa uutisten taustoja ei lainkaan mieti, mitä hyötyä niiden lukemisesta on? Täytyy kai sittenkin kehittää mediataitojaan entisestään. Niin, että medioiden tutkailusta tulisi helppoa ilman, että kääntää aivot energiansäästötilaan.