eli sinne tänne rönsyilevä alkupostaus.

Postauksen otsikolla en viittaa blogin pitämiseen (ainakaan sen teknisellä tasolla, sisällön tuottamisesta en ole yhtä varma), sillä sellaista on tullut pidettyä jo vuosia. Pikemminkin opettelemista on oppimispäiväkirjojen ja muiden vaihtoehtoisten suoritustapojen suhteen. Vaikka uskon, että kurssista suorituisi näppärämmin tentillä, haluan kannattaa uudenlaisia tapoja kurssien suorittamiseksi, kun sellaisia kerrankin on tarjolla. Sitä paitsi, onhan se totta, että pitämällä blogia kurssin sisällöistä, käteen jää varmasti paljon enemmän asiaa kuin vain tenttiin osallistumalla. Toivon mukaan saamme aikaan myös keskustelua kurssilaisten välillä, mikä on sangen harvinaista tällaisilla massakursseilla.

Blogin perustamisessa haastavinta lienee nimen keksiminen ja siihen omakin mediakasvatusblogi-projektini meinasi kaatua. Hieman aikaa ruutua tuijotettuani blogini nimeksi tuli kuitenkin "Meseteinin kasvatusopas". Saanen selittää aivoituksiani hieman, vaikkei nimestä tuon vaikeaselkoisempi tullutkaan.

Helsingin Sanomien Verkkominä-testin mukaan verkkopersoonallisuuteni on meseteini. Uhkaavan lähellä oli myös leimautuminen supernörtiksi. Kuulun ehdottomasti siihen sukupolveen, jolle netti on ihan luonnollinen osa arkielämää, vaikka muistan myös ajan, jolloin harjoittelimme sähköpostin käyttöä ala-asteen atk-tunneilla, ja vaikka pahemmanlaatuinen nettiriippuvuus on osunut omalle kohdalle vasta saatuani oman armaan raahattavani lakkiaislahjaksi. Mediakasvatusta lukiessa voin siis toisaalta edelleen samastua niihin teineihin (nuorisotyön opiskelijana kasvatussana kääntää ajatukseni heti nuoriin), jotka usein tuntevat Internetin ja muun media-maailmaan kasvattajiaan paremmin ja toisaalta katsella asioita kasvattajan näkökulmasta. Tämä blogi voi siis olla verkkopersoonani meseteinin pitämä kasvatusopas tai pohdiskelua siitä, miten näitä nykyajan meseteinejä enää voi media-asioissa kasvattaa.

Ensimmäisellä luennollakin viitattiin nopeasti siihen ongelmaan, joka syntyy siitä, että nuoret usein hallitsevat kasvattajiaan paremmin "uuden median" ilmiöt ja kysyttiin, kuinka hyvin kasvattajan tarvitsee olla kiinni lasten maailmassa. Juuri mediakasvatuksessa olisikin tärkeää, että vanhanaikaisesta "kasvattaja kaataa tietoa kasvatettavan päälle" -ajattelutavasta luovuttaisiin ja kasvatuksesta tulisi jotakin vuorovaikutuksellisempaa. Uskon, että vaikka lapsi tai nuori hallitsisi mediamaailmaa teknisesti paremmin kuin kasvattaja, on aikuisella silti tehtävänsä. Aikuiset voisi haastaa ehkä jopa luopumaan opettajan-roolista ja ottamaan paremmin vastaan nuorten opetuksia tekniinkan käytössä ja nettimaailman hallinnassa. Jos luovuttaisiin siitä ajatuksesta, että kaikki uusi, nuorista lähtevä on automaattisesti pahaa, aikuiset pääsisivät ehkä hyvässä hengessä esittämään myös niitä huolestuneita "onko tässä nyt mitään järkeä?" -kysymyksiä.

Opin vastaanottamisessa on tietenkin myös vaaransa. Timo sanoi luennolla, ettei blogia pitääkseen tarvitse olla mikään nörtti. Itse esittäisin varoituksen sanani niille kanssabloggaajille, joille kokemus on uusi: Tässä saattaa nörttiintyä ja pahasti.