eli mietteitä kuvallisen viestinnän yksinkertaisesta vaikeudesta

Luennolla 9.10. puhuttiin visuaalisesta lukutaidosta ja luentokertaa edeltäneessä välitehtävässä piti tarkkailla kuvallista viestintää ja sen merkitystä itselleen. Jossakin aiemmassa välitehtävässä taas piti pohtia omaa medialukutaitoa. Tämän kaiken seurauksena huomasin, että visuaalisen sanoman lukutaito tai ainakin tietoinen sellainen on oman medialukutaitoni heikko kohta. Asiaan tietenkin liittyy oma orientoituneisuuskin, mutta koska aina on mukavampi syyttää muita, päätin palata vielä omiin kouluaikoihini. Tätä harrastettiin välitehtävän muodossa jo kurssin alkupuolella, mutta en oikeastaan pohtinut lainkaan kuvallista viestintää, eikä ihme: sen sija ei kouluopetuksessa ainakaan minun aikanani ollut kovin suuri. Tässä postauksessa tarkastelenkin visuaalisen viestinnän opetusta ja kuvan merkitystä omana kouluaikani ja vertailen näkemyksiäni ja kokemuksiani Sirkka Lahtisen (2007) kurssikirjaamme kirjoittamaan artikkeliin ”Kuvaa ymmärtämään ─ visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta”

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kuvien kanssa on toki tehty paljonkin kaikenlaista kaksitoistavuotisen koulutaipaleeni aikana. Ala-asteella kuvia ja erityisesti piirtämistä käytettiin luontevasti kaikessa opetuksessa, myöhemmin kuvien käsittely siirtyi kuvaamataidon ja äidinkielen opetukseen. Lisäksi kuvia esiintyi tekstin tukena, joskin sille vähempiarvoisena, muissa oppiaineissa. Kuten edellisessä välitehtävässä totesin, itse olen hieman kuvasokea ja siksi tekstin tukena olleet kuvat eivät ole juurikaan saaneet huomiotani. Samansuuntaisesti kuvien roolia kouluopetuksessa kuvailee myös Laitinen. Hänen mukaansa kuvilla on koulussa keventäjän ja koristelijan rooli ja varsinkin lasten kasvaessa visuaalisuus jää opetuksessa yhä enemmän muiden viestintämuotojen varjoon.

Koulussa siis käytetään kyllä kuvia. Ne ovat läsnä koulussa siinä missä muussakin elämässä. Kuvaamataidossa kuvia pitää tuottaa ja äidinkielessä analysoida. Historiassa ne piristävät kirjaa ja kokeisiin saadaan vaihtelua kuviin liittyvillä kysymyksillä: Miten Picasson Guernica kuvaa aikansa tapahtumia? Kuvaamataitoon on mielestäni suhtauduttu opetuksessa vähän samaan tapaan kuin musiikkiin. Ne ovat aineita, joita on pitänyt tehdä ja joiden tuloksia on arvioitu, mutta joita ei ole koskaan opetettu. Samalla tavoin kuvaan on omana kouluaikanani suhtauduttu myös muissa oppiaineissa. Kuvaa on pitänyt analysoida, mutta toimintaan ei ole annettu välineitä.

Se, että kuvia on yritetty, vaihtelevin tuloksin, käyttää muissa oppiaineissa kuin kuvaamataidossa on mielestäni merkki siitä, että opetussuunnitelman tavoitteita integroida mediakasvatus kaikkeen opetukseen on kyllä pyritty toteuttamaan, mutta siihen ei ole ─ vielä ─ ollut riittäviä resursseja. Kuvia on eri oppiaineissa tulkittu ilman, että kuvan tekemiseen liittyviä tavoitteista ja lainalaisuuksista olisi ollut puhetta. Laitinenkin toteaa heti artikkelinsa alkuun, etteivät oppilaat voi omaksua kuvallisen median tai kuvataiteen keinoja ilman opetusta. Tämä unohtuu helposti varsinkin nykyään, sillä kuvallinen viestintä on vahvasti esillä lasten ja nuorten jokapäiväisessä elämässä ja he ovat teknisesti usein jopa ohjaajiaan taitavampia kuvan käsittelijöitä. Tekninen taitavuus ei kuitenkaan vielä tarkoita kuvallisen viestinnän sisällöllisten keinojen ymmärtämistä.

Laitinen korostaa myös tekemisen merkitystä visuaalisten mediataitojen oppimisessa ja onhan totta, että tekemällä oppii. Pelkkä kuvallisen viestin tekeminen jää kuitenkin, kuten Laitinenkin mainitsee merkityksettömäksi, jos jäädään puuhastelun tasolle eikä toiminnan sanallisteta ja mennä itse toiminnan taakse. Ehkä juuri tässä piilee visuaalisten taitojen opettamisen suurin ongelma: pitäisi tehdä, mutta ei vain tehdä. Kun mediataitojen opetus vielä pitäisi integroida opetettavan aineen omiin vaatimuksiin, ei ole ihme jos opettajalla menee sormi suuhun.

Ja huomatkaa: tässä ei ole vielä puhuttu edes niistä monia mietityttäneistä tekijänoikeuskiemuroista.